Matkalla Keniassa, Jonna ja Marja Leena 9.-21.12.2005

Nairobi - Kitui - Malindi - Mombasa - Nairobi, ja aikaa vain kaksi viikkoa. Eli niin paljon nähtävää ja koettavaa, mutta liian vähän aikaa. Joulukuun alussa olimme äitini Leenan ja siskoni Miian kanssa tutustumassa Keniaan. Miia toimii Hope for Tomorrowin sponsoreiden yhteyshenkilönä täällä Suomessa, joten samalla saimme mahdollisuuden tutustua Mombasassa tehtävään työhön.

Kenia kierroksemme alkoi siis pääkaupungista Nairobista, josta jatkoimme heti seuraavana päivänä bussilla kohti Kituita. Onneksi Hope for Tomorrowin kenttäkoordinaattorina toimiva Mikko oli meitä Nairobin bussiasemalla vastassa, sillä muuten voisimme olla vieläkin etsimässä Kituihin menevää linja-autoa. Mielestäni bussimatka Keniassa on aina elämys! Nairobi - Kitui välillä saimmekin ihastella upeaa luontoa. Näimme jopa muutamia kirahveja ja puhveleita. Määränpäässä meitä odotti oikeastaan koko matkamme syy, eli Camp Davidilla työskentelevän Onesmuksen häät. Suomalaiseen juhlintaan tottuneena meidän päivämme meni katsellessa hääväen tanssimista ja laulua. Kirkko oli aivan täynnä, niin ihmisiä kuin musiikkiakin. Jopa jäykkä suomalainen innostui hieman jammaileen...

Yövyimme Kituissa ja aamulla lähdimme tutustumaan kaupungin torielämään ja lähiympäristöön. Illalla kuitenkin jo jatkoimme Mombasan kautta Malindiin. Bussimatka kesti noin seitsemän tuntia, ja meidän tarkoituksena oli nukkua sen aikana hyvät yöunet, mutta se suunnitelma kariutui jo alkukilometreillä. Tiet olivat melko huonossa kunnossa, ja jos montut eivät herättäneet, niin sen teki meidän takana istuva kana, joka alkoi kaakattaa aina pahimmissa kohdissa. Malindissa vietimme muutaman päivän vieraina Joycen ja hänen lastensa kodissa. Oli todella antoisaa osallistua heidän perheensä arkeen, ja tunsimme itsemme todella tervetulleiksi. Koko matkan ajan olimmekin hämmästyneitä ihmisten vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. He olivat valmiit jakamaan sen, mitä heillä oli, ja uhraamaan omaa aikaansa.

Mombasassa vietimme viikon, ja sinä aikana tutustuimme Camp David keskukseen ja siellä tehtävään työhön. Minä ja äiti tapasimme myös omat kummilapsemme, ja kävimme vierailulla Mapenzin, eli äidin kummitytön, kotona. Hän on jäänyt orvoksi muutama vuosi sitten ja asuu nyt Mama Alicen luona, joka on ottanut useita muitakin orpoja luokseen asumaan. Osallistuimme myös keskuksella järjestettyyn kiitosjuhlaan, jonka tarkoituksena oli mm. esitellä sen toimintaa lähialueen ihmisille. Itse olin yllättynyt Camp David keskuksen työn laajuudesta ja toimivuudesta. Jäikin vähän harmittamaan, kun myöhästyimme AIDS -leskien tukiryhmän kokoontumisesta. Saimme kuitenkin ihastella heidän punomiaan käsitöitä, joita he valmistavat tapaamisissaan.

Vaikka olin kuullut paljon Afrikan AIDS -ongelmasta, sen todellisuus rävähti minun silmille. On erilaista kuulla tilastoista kuin katsoa silmiin pientä HIV -positiivista poikaa, jonka äiti on kuollut AIDS:iin minun ikäisenä, alle kolmikymppisenä. Lasten asema oli myös jotain todella järkyttävää. Vaikka peruskoulu onkin nykyään ilmaista, eivät kaikki lapset voi opiskella, koska heillä ei ole rahaa ostaa koulupukua. Toisaalta taas monilla lapsilla menee koko päivä ruoan etsimiseen ja he eivät voi mennä kouluun, sillä silloin ei olisi aikaa etsiä ruokaa.

Oli kuitenkin hienoa katsella kummitoiminnan kautta kouluihin päässeitä nuoria. Jutellessani Maryn, oman kummilapseni kanssa, havahduin tajuamaan, miten opiskelu ja tulevaisuuden suunnittelu antaa toivoa ja näkyä elämään. Sponsoroitavat lapset olivat myös todella aktiivisesti mukana keskuksella järjestetyssä kiitosjuhlassa. He auttoivat kaikessa järjestelyssä, kuten ruoan valmistamisessa ja tarjoilussa. Ohjelmaosuuden alussa saimme kuulla myös muutaman laulun heidän esittämänä.

Mombasasta jatkoimme matkaa takaisin Nairobiin. Matkasimme jälleen bussilla, ja ahkerasta tarkkailusta huolimatta, emme onnistuneet tällä kertaa näkemään kuin muutaman antiloopin. Nairobista saavuimme Amsterdamin kautta takaisin Suomeen väsyneinä, mutta tyytyväisinä. Aikaisemmin olin kuullut paljon kertomuksia Afrikasta, sen ihmisistä, kulttuurista ja elämäntyylistä. Matkan aikana kuitenkin huomasin, että ne kaikki täytyy itse kokea, ennen kuin kykenee todella ymmärtämään Afrikkaa. Takana onkin antoisa ja täydellisesti onnistunut matka, josta suuri kiitos kuuluu monille paikallisille ihmisille. He auttoivat kaikissa käytännön asioissa sekä tietysti Mikolle, joka sitkeästi piti meistä huolta.

Jonna

Kuvia matkalta