Katja Ahokkaan matka Keniaan 10.-22.03.2006

Lähtöpäivä perjantai 10.3.06

Lentokoneessa välillä Helsinki - Amsterdam. Ikkunasta näkyy pilviä... ei vielä edes oikein jännitä, mutta vähän väsyttää. Lento lähti n. viideltä iltapäivällä Helsingistä.
Afrikka. Olen kuullut kertomuksia ja nähnyt kuvia, mutta nyt saan elää todeksi unelmaani... pääsen sinne itse. Ennen uskoontuloa en koskaan haaveillut Afrikkaan menosta, tai pitäisi sanoa, että ennen Hope for Tomorrow:ta. Afrikka oli mun listallani aiemmin niitä maita, joita kohtaan mun mielenkiinto oli täysi nolla. Mitä Sä Jumala teit? Ehkä vastaus löytyy siitä sydämen asenteesta ja rukouksesta: "Herra, vie minne ikinä Sä tahdot." Se ei ole klisee - se on rakkautta. En halua olla menemättä sinne, minne Hän haluaa viedä.
Pian saavutaan Amsterdamiin. Mun maantieto on tosi kehnoa, en ees tiennyt missä maassa Amsterdam on. Suokaa anteeksi. Amsterdamista Nairobiin lento kestää reilun 8 tuntia. Huomenaamuna aikasin ollaan sitten siellä ja Norah tulee vastaan.
Lentokone ei tunnu kummemmalta kuin juna tai linja-auto. Mulla ei ole ollut mitenkään "tavallisesta poikkeavaa" fiilistä. Niin, että tätä lentämistä vois harrastaa useamminkin. Innoissani olen kyllä. Mulla pyörii koko ajan mielessä niiden pienten lasten kasvot, joita olen nähnyt kuvissa. Ja mietin sitä, mitä mulle profetoitiin viime kesänä: "Ala rukoilla niiden mustien pikkunassukoiden puolesta ja sä löydät itsesi sieltä."

Lauantai 11.3.

Nairobi myöhään illalla. Istun sängyllä hotellihuoneessa, parvekkeen avonaisesta ovesta kuuluu liikenteen melu. Kuudes kerros, näkymä tielle ja kaupunkiin - ei hassumpaa. Tuli tänään istuttua vähän aikaa hotellin uima-altaallakin. Tosin aurinko oli jo laskemassa, mutta tulipa ihasteltua palmujen raosta pilkistelevää laskevaa aurinkoa.

Päivän saldo:
- hervotonta naurua aamupalalla - oltiin kaikki väsyneitä
- uhkausta pukea mun päälle miesten puvut, jotka oli menossa pastoreille, ei toteutettu... harmi :D
- nukuttiin, ainakin jossain välissä
- aika turvonneet jalat
- tavattiin Murangan, Kamakutan First Love - seurakunnan pastoripari - kokous huomenna siellä
- tavattiin pastori Luke ja oltiin hänen perheensä luona syömässä
- koko ajan täällä mua kävelee vastaan puheet ja ajatukset liiketoiminnasta ja innostun vain lisää - ai miten niin mun lempiaihe? innostuin, kun Outi ja pastori Luke puhuivat mm. siitä, että meidän tulee mennä ulos markkinapaikoille, opettaa ihmisille Jumalan periaatteita ja kouluttaa ihmisiä aloittamaan omaa liiketoimintaa
- tällä matkalla mulle on vain vahvistunut se, että haluan ite vielä opiskella lisää liiketaloutta, varsinkin kansainvälistä liiketoimintaa. Mulla kun monesti on pyörinyt mielessä, että haluisin olla mukana jossakin sellaisessa projektissa, jossa autettaisiin esim. kehitysmaissa ihmisiä yrittäjyyden kautta. Aktivoitas ja kannustettais ihmisiä tekemään töitä, annettais mahdollisuus koulutukseen (varat, opetus, ym), informoitais ihmisiä heidän oikeuksistaan kansalaisina ja pyrittäis ohjaamaan heitä vastuuntuntosiks ja aktiivisiks vaikuttajiks yhteisössään ja koko yhteiskunnassa. Helpommin tietysti sanottu kuin tehty, mutta ehkä tää on sitä mitä mä haluan tehdä. Se vaatii paljon työtä ja oppimista, mutta eiköhän tähänkin päde se, että kaikki on mahdollista sille, joka uskoo? Olis vain niin kivaa yhdistää bisnes ja ihmisten auttaminen. Mä haluaisin olla Jumalan käytössä niissä asioissa ja lahjoissa, joita mulla on jo. Laitan ne viis leipää ja kaks kalaa Jeesuksen käsiin. Saas nähdä, mitä Hän niistä vielä tekee?

Sunnuntai 12.3.

Käytiin Murangassa: ajettiin pikkubussilla Nairobista, kuljettajana mukava Steven. Sain olla keskellä sitä, mitä oon nähnyt vaan jostain dokumenteista. Kauppiaita tienvarsilla, paljon paljon ihmisiä, erikoisia taloja, älyttömän paljon kirkkoja ja seurakuntia. Vähän väliä vilahteli kylttejä, jotka ohjas johonkin seurakuntaan. Ostettiin matkalta hedelmiä. Pienenpienet banaanit oli aikas söpöjä, mangot oli ihan jees ja "puutomaatti" mielenkiintoinen makuelämys. Ajettiin punaisia, kiemurtelevia, veden syömiä teitä pitkin ja kiitettiin Jeesusta siitä, että tänään ei satanut. Olis ollut hiukan vaikeaa ajaa niitä teitä sateella. Murangaan päästyä oli kuuma. Häkellyin siitä, miten ihmiset tulivat iloisesti laulaen vastaan. En oo koskaan nähnyt sellaista enkä oikein tienny miten olis pitänyt suhtautua. Ja sitten halattiin ja annettiin poskipusuja. Erikoista. Ja minä kun luulin, että en sais kulttuurishokkia, mutta tässä tais tulla pieni sellainen. Ihmeellistä oli se, että keskellä jotain korpea, vuoristoa on pieni seurakunta, jossa ylistettiin niin että meinas tärykalvot haljeta... mutta se ehkä johtu siitä, että äänentoisto oli täysillä? Seurakuntarakennuksen ulkonäkö muistutti pikemmin ulkorakennusta tai jonkinmoista vajaa, näin suomalaisesta näkökulmasta ajateltuna, kuin seurakuntaa... ja kun näin pastori Kamaun kodin (tyyliä maalattia - saviseinät - peltikatto), totesin että ihmiset elää tosi vaatimattomissa oloissa, mut ne ei valita. Ne rakastaa Jeesusta ja on ilosia. Siinä opittavaa länsimaalaiselle mukavuudenhaluiselle ihmiselle, jolle kaikki kannetaan hopeatarjottimelta.
Lapset ihmettelväti digikameraa ja nauroivat, kun näkivät omat kuvansa. Kokouksen jälkeen jaettiin ihmisille ruokaa: maissia, voita, sokeria ja myös saippuaa. Enkä tajua vieläkään kuinka tärkeetä tuokin avunanto monille oikeesti oli. Sitä, kun ei itse elä siellä. Ihmetytti, kun vietiin yhteen kotiin ruokaa: oltiin keskellä ei mitään eikä siinä ympärillä kovin montaa taloa näkynyt, mutta kun auto pysähtyi, ympärillä oli lauma lapsia... mistä ihmeestä ne kaikki siihen tupsahti??
Sikäläinen vessa ei järkyttänyt, melkein kuin olisi mennyt suomalaiseen ulkohuussiin, paitsi että tässä oli vain reikä maassa. Jos mä joskus rakennan kesämökin, harkitsen vakavasti siirtyä askeettisempaan elämäntapaan ja kopioida itselleni tän reikä maassa - patentin. Heh, vitsi. Rakon halkeaminen tuntui olevan muutamaan otteeseen lähellä, mutta siitäkin selvittiin. Kaikesta aina selviää, eikö?
Maisemat... olivat erilaisia... en voi sanoa, että olisi ollut äääääärettömän kaunista, mutta kuitenkin niin erilaista, että se pysähdytti. Sain taas yhden äitin lisää, Catherine (pastorin vaimo) sanoi mulle: "you are my daughter. you are in my heart." ja multa jäi suu auki... mä olen varmaan sellainen äitimagneetti. Eipä se haittaa, kyllä mua saa tytökseen omia :D ja jeah, mulla on nyt joukossa sitten mustamammakin :D tai MAMA, as they say..

Maanantai 13.3.

Päästiin vierailulle suurlähetystöön. Kivaa nähdä, miten Jumala toimii ja avaa ovia. Kyllä tää matka on jo tähän mennessä ollut niin erilaista. Jos olisin vaan turistina, ei tulis nähtyä ja koettua kaikkea tämmöstä. Mitä mä voin sanoa yhdellä lauseella? MÄ OLEN ETUOIKEUTETTU KUN SAAN OLLA TÄÄLLÄ! En mä osaa ees sanoa Iskälle tarpeeks isoa kiitosta...
Suurlähetystön visiitti löi taas jotakin bisneksestä mun sydämeen... ja ihmisten auttamisesta. On se kummaa, että tarttee tulla Afrikkaan asti, et voi tulla sydämeen tämmösiä. Eri energian tuottamismuodot, joista oon ollu kiinnostunu, tuli vastaan myös suurlähetystössä, samoin kestävä kehitys. Nyt ehkä alkaa pikkuhiljaa hahmottua miks oon ollu kiinnostunu näistä. Ehkä mä joskus voin olla jollakin tavalla auttamassa esim. kehitysmaiden ihmisiä näissä asioissa, bisneksen, energian ym keinoin? Nää on nyt tämmösiä ajatuksia, ehkä ihan hullujakin visioita... mutta ainakin aivotoimintaa tää reissu vilkastuttaa kummasti. Heh. Sitäpaitsi, kuka mua estää haaveilemasta?
Huvittaa tän maan liikennekulttuuri: ihmiset puikkelehtii autojen seasta, suojateitä ei niinku oo... tai on, siinä missä ite haluaa, että on. Ja sitä mitä kutsutaan suomessa ryhmittäytymiseks... no joo, ei kai voi puhua ees samana päivänä. Mutta se on letkeetä!

Lauantai 18.3.

Mombasa. Kun saavuttiin tänne pari päivää sitten, lentokentällä oli vastassa Michael, meidän autonkuljettaja täällä. Ilma on lämpösempi ja kostea - Nairobissa välillä paleli, siellä oli sellainen enempi Suomen kesä. Kun saavuttiin tänne, mentiin suoraan Camp David - keskukselle, missä mamat toivottivat meidät iloisesti laulaen vastaan. Katseltiin toimitiloja ja keskusteltiin Davidin kanssa. Katsastettiin myös keskuksella toimivan lastentarhan luokkahuoneet: todella pienet, yhdessä luokassa saattaa olla 60 lasta sillit suolassa niinkuin. Niin, CD - keskus sijaitsee slummissa. Mua ei mitenkään järkyttänyt se ympäristö, ehkä sen takia koska oon tottunut näkemään yhtä sun toista Venäjällä, Eestissä ja Latviassa.
Naiset eli nämä mamat valmistaa keskuksella mm. laukkuja, joiden tekoa nähtiin myös. Keskuksella työskentelee yhteensä 12 kenialaista työntekijää ja HfT kenttäkoordinaattori Mikko Välimaa.
Keskiviikkona kävelin ekaa kertaa Intian valtameren rannalla, ihanan valkosella hiekalla. Oli laskuvesi ja hiekka ei ollut pehmeetä ollenkaan. Mutta aurinko lämmitti mukavasti. Harmi vaan, että alko sataa just ku oltiin menossa uimaan. Ehdinpä kuitenkin syödä kookosjätskiä - njam!
Muut on parhaillaan evankelioimassa slummialueilla kolmessa paikassa. Harmittaa, ku en päässyt mukaan. Olen nyt kipee ja jäin hotellille huilimaan.
Safarilla oltiin toissapäivänä, eli torstaina. Harmi, ku en nähny Simbaa itseään, siis leijonaa... mutta norsuja, kirahveja, seeproja ja gepardeja kylläkin. Oli tosi kuuma ja käärmeiden sun muiden pelosta huolimatta tartti käydä puskassa. Autosta ei ois saanut poistua, mutta hätä ei lue lakia?
Perjantaina, eli eilen, oltiin aamupäivästä kaupungilla mm. mekkokaupassa. Siis kangaskaupassa vai mikä se sit virallisesti onkaan. Sieltä sitten tilasin itselleni yhden mekon, missäköhän käytän sitä sitten? Ja joinpa kookosta, ei kyllä maistunut yhtään kookokselta. Oli hassua seisoa kaupungilla, kun koko ajan jostain kuulu musiikki - ja elämä. Mutta tunnelma ei ollut kiireinen tai painostava, vaan sellanen rento. Ihmisiä oli kiva seurailla. Piti vain pitää vähän varansa. Vaaleaihosena varmasti kiinnitti tavallista enemmän huomioo paikallisissa ihmisissä.
Iltapäivällä mentiin taas CD - keskukselle, missä Outi saarnasi naisille. Naisille jaettiin ruusut ja huivit kaikille. He olivat keksineet ohjelmaa meille, laulua ja draamaa. Oli hauskaa.

Sunnuntai 19.3.

Jesus Celebration Center - seurakunta. Suomalainen Kirsi Nyrhinen ja ruotsalainen Pia Lindt ovat lähetystyöntekijöinä Keniassa ja kuuluvat tuohon seurakuntaan. Oli iso teltta, mutta vielä isompi oli sen uuden seurakuntarakennuksen kehikot, joka on valmistumassa viereen. Kokouksessa oli ehkä noin 5 000 ihmistä, arveli meidän autonkuljettaja Michael. Kokous oli hyvä, yksi intialainen nainen lähti kävelemään pyörätuolista. Mua se ihmetytti ja puhutteli. Näiden ihmisten usko Jumalaan tuntuu olevan niin yksinkertaista. Kai on osansa sillä, että kun ei ole pää täynnä korkeaa koulutusta niin ei tule analysoitua ja järkeiltyä Jumalaa pieneksi. Siis arvelu vain? En kokenut mitenkään räjäyttävää Pyhän Hengen läsnäoloa ja siksi ihmettelinkin niin suuresti kun näin tuon naisen kävelevän. En tajua. Miks pitääkin tehdä asioista niin vaikeita välillä ja luulla Jumalaa pieneksi? Vois vaan luottaa siihen, että Hän on mitä sanoo olevansa ja tekee mitä sanoo tekevänsä. Että ei kun kättä sairasten päälle. Niin, helpommin sanottu kuin tehty... mutta mä haluan oppia Iskä!
Iltapäivä tulikin oltua hotellilla. Uin Intian valtameressä - aaaah - ja ihasteltiin aurinkoa. Nyt hiekka oli kuin perunajauhoa. Kävelin pitkin rantaa, aallot huuhteli jalanjäljet mennessään. Tuli mieleen, että Jeesus tekee samanlailla ihmisten synneille, ne pyyhkiintyy pois eikä voi enää nähdä nitä - niitä ei vain enää ole. Ihmettelin pieniä reikiä hiekassa, rapujen kaivantoja. Kuinkakohan pieniä ne ravut sitten oikeesti ovat?! Palmut on niin kauniita ja niin ihanan lämmin, vaikka rannalla tuuli, ei palellut. Voisin jäädä tänne.

Maanantai 20.3.

Käytiin taas siellä mekkokaupassa. Voi sitä naisten ostamisvimmaa. Eh, koen jotenkin olevani poikkeuksellinen. Hmh, minä kun menen kauppaan - haluan yleensä päästä sieltä aika nopeasti pois - siis mikäli se minusta riippuu. Ja osaan aika nopeasti päättää mitä haluan ja mitä en, koska yleensä se on mun päässäni jo valmiiksi mitä haluan. Tai sitten ainakin osaan siinä hetkessä pättää mitä en halua. Ja kun minä en osta sellaista mistä en oikeasti pidä - ainakaan kovin kallista ja usein - niin päätös on aika nopeaa tehdä.
Kulttuurierot näkyy myös kaupanteossa. Kaikissa paikoissa tingitään ja palvelu on sellaista joustavaa "ei kiirettä minnekään". Hehe. LÄNSIMAALAINEN ON LUJILLA TÄÄLLÄ! Mutta mä nautin. Onneksi olenkin sitä sorttia, jolta ei pinna pala hetkessä. Vaikka jalat väsyi ja vähän pääkin odotteluun, niin en menettänyt malttiani, päätin relata entisestään. Toivottavasti jotain tästä kiireettömästä asenteesta jäis muhunkin.. siis, kun Suomessa tarttee olla niin tehokas ja tulostatekevä. Kyllä haluan olla sitäkin, mutta liikoja ressaamatta ja unohtamatta sitä, mikä oikeesti on tärkeetä: elämä ja siitä iloitseminen. Ihmekös tuo, että nuo ihmiset täällä jaksaa hymyillä... ei kai ne ressaa? Tunteekohan ne ees sellasta käsitettä? Heh.
Mä oon sitä mieltä, että kaikki suomalaiset pitäs tuoda tänne, vähän oppimaan elämästä. Vaikka ois kuinka korkeesti koulutettu ja kuinka urallaan edennyt, sitä voi oppia niiltä joilla ei oo mitään. Oppia sitä, millä oikeesti on arvoa: elämällä.
Matatut.. voi että mitä autoja! Kivoja tekstejä takalaseissa ja kyljissä: "God is able" , "Give God a chance" , "Psalm 91" ja kaikkea... no oli niitä tekstejä sitten muitakin, ei-hengellisiä myös. Mutta noihan on kunnon uskon kohottajia, eipä ollut tylsää kun seurailin niitä. Ai mikä on matatu? no sellainen pieni pakettiauto, jolla ihmiset kulkee paikasta toiseen. Täällä ei näy sellasia busseja kuin meillä Suomessa ja muutenki liikenne on ihan erilaista. Oh, I think I love this place.
Tarttee vähän kirjottaa noista ihanista hedelmistä. No joo joo, saa niitä mangoja suomestakin. Niin ja ananasta ja vaikka mitä, MUTTA KUN täällä sitä on oppinut nauttimaan niistä ihan uudella tavalla. Njam. Varsinkin mangomehusta. Tällä reissulla on kyllä tullut syötyä enemmän kuin hyvin. En voi valittaa. Michael sano, että mun tarttee lihoa täällä viis kiloa, ei taida ihan onnistua? Vai onnistuisko sittenkin, jos tätä tahtia jatkan syömistä? On siinä ainakin tavote. Eh...
Käytiin CD - keskuksella ja tavattiin erityisesti lapsia. Outi opetti lapsille "pää - olkapää - polvet - varpaat" - leikin. Saatiin katsella kuinka ihanat 2 - 6-vuotiaat lapset esitti meille leikkejä ja lauluja ENGLANNIKS. Siis ihan ylisulostuksia. Otinkin niistä kuvia paaaljon. Ja sulosta oli se, että kun lapset rukoili, ne peitti silmät käsillään. Ja voi sitä yhtä nauravaa pikkuprinsessaa, joka kikatti melkein joka välissä... Mitkä tuikkivat silmät! Ai että veikö ne sydämen? Vielä kysyt! Harmitti vähän, ku en tienny miten oisin lähestyny niitä lapsia ja reissun rankkuuden ja väsymyksen takia, en oikeen ollut iskussa... mutta eipäs surra ohi menneitä hetkiä. Nää ihmiset ja paikat kyllä säilyy ikimuistosesti mielessä. On ollut niin erilainen kulttuuri, ympäristö, luonto, ihmiset... kaikki. Mykistävää.
Käytiin puueläintentekopaikassa, Siinä alueella missä niitä tehdään, on monta verstasta ja paljon työntekijöitäää pienten katosten alla. Työntekijöitä on siellä ainakin 2000? vai vieläkin enemmän? Ihan mielenkiintoista. Tosi nopeasti se mies, jonka puueläimiä HfT on myyntiin ostanut, nikkaroi puusta leijonan. Taitavaa. Sitten mentiin Simonin ystävän kauppaan ostamaan niitä eläimiä. Ja tingittiin taas. Täällä oppii kai sitäkin, että osaa olla tiukka ja tajuaa sen, että kaikissa hinnoissa on jotain liikaa. Onnistuiskohan sama Suomessa? Pitäs alkaa kokeilemaan. Tulipa ostettua tuliaisia ja postikortteja. Nolottaa, viimisenä päivänä vasta saa lähetettyä kortit. Huomenna saan letit päähäni. Aamuksi olisi aika tässä hotellin kampaamossa. Toivottavasti ei tarvitse istua kauaa, kun joutuu sit matkustaan illalla kotisuomeen. Etten väsähdä.
Hassua, muuten ku käytiin ostarilla niin sit kaupassa kassojen päässä oli aina joku tyyppi pakkaamassa ostokset kassiin. Kummallista. En oo osannu tällä matkalla ollenkaan tottua siihen, että joku toinen kantaa laukut mun puolesta ja että joku pakkaa mun ostokset kassalla. Koska oon tottunut tekemään kaiken itse.

Tiistai 21.3.

Pois, pois mennään... kotiin. Kyllä on kivaa palata, vaikka vois olla kivaa jäädäkin. Mutta kaikkea ei voi saada. Nyt on letit päässä - hianot. Vajaan 40 e teki, Suomessa maksais monta sataa euroa. On se niin väärin. Ja mikä vauhti niillä tytöillä lettien tekemisessä oli... huhuu, en pystyis moiseen. Mutta se mikä ärsytti aamulla, oli se, että kun menin sovittuna aikana kampaamoon niin se täti ei ollutkaan siellä. Mulle kerrottiin, että tulee parin tunnin päästä. Siinä vaiheessa kärsivällisyys petti, ilmoitin, että en ehkä otakaan sitten niitä lettejä. Hauskaa oli sen jälkeen, kun toinen kampaamon täti ilmoitti, että ehkä se täti tuleekin jo tunnin päästä. Lupasi soittaa mun huoneeseen, niinkun sitten tekikin. Itseasiassa sillä tädillä ei mennyt edes tuntia. Huvittaa, ku täällä on uskovia joka puolella. Hotellissa siivoojia, tossa kampaamossa naiset. Tai no en tiiä oliko ne kaikki, mutta kuitenkin. Ihmeellistä. Ehdin vielä olla vähän aikaa aurinkotuolissa ottamassa aurinkoa. Illalla lähtee lento täältä kotiinpäin. Tuntuu oudolta palata...

Keskiviikko 22.3.

Koti. Suomi. Aurinko paistoi tänään. Lumet on sulaneet - ainakin vähäsen. Mutta silti tuntuu oudolta, mä oon edelleen siellä valkosella hiekalla kävelemässä... laitan silmät kii ja voin tuntee lämmön, auringon säteet iholla ja sen kostean tuulen. Sinne takaisin! Paluulento sujui hyvin. Oli kivaa. Kaikki reissun tapahtumat on aika hajallaan päässä, on niin paljon nähty ja koettu. Loppuviimeksi sanon: kiitos Jeesus.

Kuvia matkalta